Kuinka torjua maailman suurinta tappajaa

Maailmassa on yksi asia, joka on tappanut olemassaolonsa aikana 60 - 80 miljoonaa ihmistä. Se on myös vammauttanut kaksi miljardia ihmistä, joista huomattava osa kärsii vammoistaan koko loppuikänsä. Karmeista luvuista huolimatta annamme tappajan jatkaa toimintaansa.

Tappaja on tietenkin auto. Se on maailman yleisin 5-29-vuotiaiden kuolinsyy.

Global Cycling Networkin (GCN) video Why Aren’t Dangerous Drivers Punished? käsittelee sitä, miksi ihmisen tappaminen autolla on niin normalisoitua ja mitä asialle voisi tehdä. Vaikka video pureutuukin aiheeseen asiallisella tavalla, siitä puuttui jotain oleellista. Koin itse, että Jessie Singerin kirja There Are No Accidents pystyy paikkaamaan videossa olevaa aukkoa.

Mad Max -kulttuuri

Kuvittele tehokkaan moottorin ympärille rakennettu härveli, joka koostuu piikeistä, veitsistä, erilaisista teristä, piikkilangasta ja kaikenlaisesta terävästä, leikkaavasta ja viiltävästä. Laite olisi koristeltu ladatuilla tuliaseilla ja muistuttaisi Mad Max -elokuvan menopelejä.

Haluaisitko, että tällaiset härvelit kulkisivat ihmisten keskuudessa tai lapsesi koulureitin varrella? Oletettavasti et haluaisi, mutta miksi et? Siksi että laite on niin ilmiselvästi vaarallinen?

Jos tällainen härveli päätyisi tappamaan jonkun, ajattelisitko, että kukaan ei olisi kuollut, jos kuljettaja olisi ollut vain vähän huolellisempi? Vai ajattelisitko, että härveli ja sen laskeminen ihmisten keskuuteen oli järjetöntä, ja että oli vain ajan kysymys, milloin joku kuolee?

Niin älyttömältä kuin kuvitelma tuntuukin, se ei ole kovin kaukana todellisuudesta.

Kun autoteollisuus toi autot katukuvaan, niiden vaarallisuus oli ilmeistä. Kuolemia kutsuttiin välillä automurhiksi (car murder), sillä autojen tuominen katukuvaan oli niin päivänselvällä tavalla vaarallista, ettei se tuntunut vahingolta vaan suunnitellulta murhalta. Kun tuhansien kilojen painoinen metallilaatikko törmää ihmiseen, tappaminen tai vammauttaminen ei tarvitse teriä, piikkejä tai tuliaseita. 1900-luvun alkupuolella autot ja niiden kuljettajat kuvattiin lehtien piirroksissa usein jonkinlaisina kuoleman lähettiläinä.

New York Timesin kuvitus vuodelta 1924. Autojen vaarallisuus oli tiedossa jo yli 100 vuotta sitten. Onkin hurjaa, kuinka hyvin se on vuosien saatossa onnistuttu häivyttämään ihmisten mielistä. Kuva: Boston Public Library.

Autoteollisuus teki kaikkensa, jotta autojen vaarallisuus häviäisi ihmisten tietoisuudesta. Tämä onnistui parhaiten siirtämällä huomio kulkuvälineestä sitä käyttävään ihmiseen, sillä meillä on luonnollinen taipumus etsiä syyllisiä toisista ihmisistä.

Koska autot olivat niin järkyttävän vaarallisia, niiden nopeutta rajoitettiin samalla tavalla kuin rajoitamme nykyään esimerkiksi sähköskuutteja tai -pyöriä. Autoteollisuus lobbasi ankarasti sen puolesta, ettei autoja saisi rajoittaa mitenkään. Lobbaus tehosi, ja nopeusrajottimet katosivat autoista.

Autoteollisuus on jatkanut vaikutustyötään yli sadan vuoden ajan. Vuosien aikana se on vastustanut lähes jokaista nykyisissä autoissa olevaa turvavarustetta. Varusteet ovat autoissa siksi, että autoteollisuus on pakotettu niihin, ei siksi, että teollisuutta olisi kiinnostanut ihmisten turvallisuus - varsinkaan autojen ulkopuolella olevien ihmisten turvallisuus.

Autoteollisuuden ajattelumalli ei ole juurikaan muuttunut vuosien aikana. Hyvänä esimerkkinä toimivat kaupunkimaasturit. Ne ovat seurausta porsaanreiästä, jonka myötä autoteollisuus pystyi säästämään turvavarusteissa ja turvallisuustesteissä. Citymaasturit ovat lähes kaikin tavoin perinteisiä henkilöautoja vaarallisempia, joten niitä voisi verrata Mad Maxin ajoneuvoihin.

Turvavarusteisiin voidaan vaikuttaa lakimuutoksilla, mutta ihmisten mielikuvien korjaaminen on vaikeampaa. Autoteollisuuden lobbaus on ollut yksi kuluneen sadan vuoden “menestystarinoista”, sillä meillä on nyt useampi sukupolvi, joiden mielessä autojen vaarallisuus on lähes näkymätöntä. Olemme ulkoistaneet autojen aiheuttaman vaaran muille tienkäyttäjille. Opetamme lapsia katsomaan vasemmalle ja oikealle, koska jos et tee niin, olet itse syyllinen omaan kuolemaasi. Ohjaamme äärimmäisen vaarallista laitetta, mutta suhtaudumme siihen kuin liikkuvaan olohuoneeseen, jossa pitää saada rentoutua, fiilistellä musiikkia tai kuunnella äänikirjoja.

Kenen rankaiseminen parantaa turvallisuutta?

Halusin käydä historiaa läpi, koska sen kautta on helpompi nähdä, että 60 - 80 miljoonaa kuollutta ei ole seurausta huolimattomista ihmisistä vaan autojen vaarallisuudesta.

GCN:n videossa mainitaan, että kuljettajien rankaiseminen kutittelee mukavalla tavalla omaa oikeustajuamme, mutta se ei tee asutusta ympäristöstä yhtään turvallisempaa. Videossa rankaiseminen sivuutettiin isolta osin tehottomana keinona, mutta There Are No Accidents -kirja argumentoi sen puolesta, että rankaiseminen toimii. Kysymys on vain siitä, ketä rankaistaan.

Muistellaan hetki muutaman vuoden takaista Boeing 737 MAX -katastrofia. Silloin kaksi lentokonetta putosi lyhyen ajan sisällä tappaen satoja ihmisiä. Vaikka uhrimäärä kalpeni autojen aiheuttamien kuolemien rinnalla, konetyyppi laitettiin täydelliseen lentokieltoon.

Se oli taloudellisesti kova rangaistus paitsi Boeingille myös kaikille 747 MAX -konetta käyttäneille lentoyhtiöille. Toisin kuin autoliikenteessä, lentoliikenteessä jokainen tapaturma johtaa tutkintaan, jonka tavoitteena on estää samaa tapahtumasta uudelleen. Ihmisten roolit tapahtumissa kyllä selvitetään, mutta selvityksen tarkoituksena ei ole etsiä yksittäisiä syyllisiä.

Sarjakuva vuodelta 1909 kertoo ihmisten vihasta, joka syntyi siitä, että rikkaat autoilijat saivat satuttaa muita ilman seuraamuksia. Vielä nykyäänkin kulkee sanonta, että jos haluat tappaa jonkun, se kannattaa tehdä autolla. Kuva: Library of Congress.

Kun autot tappavat ihmisiä, lehdessä mietitään parilla kappaleella, oliko uhrilla suojaliivi, tuijottiko joku kännykkää ja kuka rikkoi väistämisvelvollisuutta. Sen jälkeen sama meno jatkuu.

Emme juuri koskaan kysy, miksi auto pääsi paikkaan, jossa liikkui suojaamattomia tienkäyttäjiä. Emme kysy, miksi 30 km/h nopeusrajoituksella varustetulla tiellä voi ajaa 120 km/h. Emme kysy, kuka suunnitteli, hyväksyi ja toteutti tien, joka vaati ihmishenkiä. Emme kysy, miksi kadut täyttyvät koko ajan suuremmista ja vaarallisemmista autoista. Emme kysy, ketkä maahantuojat näitä hirvityksiä kantavat rajojen yli.

Entä jos alkaisimme rankaista suunnittelijoita, jotka suunnittelevat vaarallisia teitä? Tai autovalmistajia siitä, että he tietoisesti suunnittelevat ja rakentavat vaarallisia kulkuvälineitä? Tai maahantuojia siitä, että he käyttävät hyväkseen porsaanreikiä?

Jessie Singerin yksi kantavista teemoista on se, että kuolemat eivät juuri koskaan ole ennalta-arvaamattomia onnettomuuksia, eivätkä ne johdu yhdestä yksittäisestä syystä. Lähes jokainen kuolema vaatii useita virheitä, joista monet on saatettu tehdä vuosia tai jopa vuosikymmeniä ennen tapaturmaa. Erityisesti liikenneonnettomuuksissa vaaralliset paikat ovat tiedossa vuosikausien ajan, mutta emme tee niille mitään.

Jos lopettaisimme “automurhien” arkipäiväistämisen ja alkaisimme vaatia vastuuta kaikilta niiltä tahoilta, jotka mahdollistivat tapaturman, liikenneympäristö voisi olla hyvin erilainen. Jessie Singer esittää, että meidän pitäisi rakentaa “rattijuoppoturvallisia” ympäristöjä. Termi on tarkoituksella provosoiva, mutta sen takana on ajatus siitä, että ympäristön pitäisi olla turvallinen silloinkin, kun ihmiset tekevät typeriä asioita.

Ajatus voi tuntua naurettavalta utopialta, mutta muistutan, että se on todellisuutta lentoliikenteessä.

Kun ihmisiä kuolee sen takia, että joku ajaa 177 km/h vauhdilla 50 km/h alueella, meidän pitäisi vaatia päitä pölkylle siitä, miksi tällainen on ylipäätään mahdollista. Miksi autot kulkevat 177 km/h? Miksei mikään tekninen järjestelmä estä sitä 50 km/h alueella? Miten sellaisella alueella on edes fyysisesti mahdollista ajaa niin kovaa?

Kun 14-vuotias poika kuolee ajaessaan maantien laitaa, meidän pitäisi selvittää, miksei infrastuktuuria ole rakennettu muille kuin yksityisautoilijoille. Miksi 14-vuotias lapsi joutuu kulkemaan samoilla väylillä kuin kuorma-autot? Miksi hänen elämänsä päättyi vain siksi, ettei hän ajanut tien laitaa luotisuoraan?

Vaikka tienkäyttäjien rankaiseminen ei paranna turvallisuutta, valmistajien, suunnittelijoiden, päättäjien, rakentajien ja maahantuojien rankaiseminen voi parantaa. Näin on toimittu monessa muussakin yhteydessä. Esimerkiksi työturvallisuus on parantunut vuosien aikana ensisijaisesti siksi, että työnantajat velvoitettiin pitämään huolta työympäristön turvallisuudesta. Sen seurauksena on syntynyt myös kontrollihierarkia.

Vaikka turvallisuus on yksi syy rajoittaa autoilua, se ei ole suinkaan ainut syy. Melu, päästöt, taloudellisesti kestämätön infrastruktuuri sekä epätasa-arvo ovat kaikki syitä vaatia nykyistä toimintaympäristöä ylläpitäviltä tahoilta suurempaa vastuuta ja vaatia heiltä parempaa ympäristöä. Joskus voisi olla tarpeen, että sitä vaatimusta tehostettaisiin rangaistuksen uhalla ja ennen kaikkea paremmalla valvonnalla.