Peliarvostelu: Code Vein

Code Veiniä on kutsuttu Anime Dark Soulsiksi hyvästä syystä. Peli viihdytti aikansa, mutta omalla kohdallani pitkästyminen vei lopulta voiton. Ihmiskunta tuhoutui syvältä maan uumenista tulleiden hirviöiden hyökkäyksessä. Ihmiset eivät kuitenkaan luovuttaneet, vaan kehittivät revenantit: vampyyria muistuttavat epäkuolleet, joilla on kyky imeä energiaa. Ikävä kyllä revenantit vaativat myös ihmisverta, tai he muuttuvat järjettömiksi tappajiksi, joita ei ohjaa järki tai tunteet. Pelaaja ohjaa poikkeuksellisen vahvaa revenantia, joka voi omaksua toisten revenantien “blood codeja”, mikäli saa heidän vertansa. Code Vein on yksi soulslike-peli muiden joukossa. Se ei ole aivan niin synkkä kuin monet muut genren pelit, mutta siitä löytyy kaikki tyypilliset soulslike-pelin piirteet. Vaikeustaso on verrattain korkea, pelaajan pitää kerätä sieluja parantaakseen hahmoaan, kaikki sielut putoavat kuoleman kohdatessa, mutta ne saa takaisin, mikäli onnistuu pääsemään samaan paikkaan kuolematta uudelleen. Pelissä on lukuisia erilaisia aseita, joiden teho perustuu hahmolle asetettuihin kykyihin. Tuttua kauraa souls-pelejä pelanneille. Pelillä on ikää seitsemän vuotta, mutta pelimaailma näyttää edelleen varsin tyylikkäältä. Eroa genren muihin peleihin se tekee blood code -järjestelmällä. Blood code määrittää paitsi pelaajan ominaisuuksia, myös käytössä olevia kykyjä. Ne muistuttavat jossain määrin roolipelien hahmoluokkia, sillä osa blood codeista sopii hiippailuun, osa taikuuteen ja toiset taas lähitaisteluun. Niitä voi kuitenkin vaihtaa koska tahansa. Jokaisella blood codella on omat erikoiskykynsä. Kun kykyjä käyttää tarpeeksi, ne tulevat osaksi hahmoa ja ovat sen jälkeen käytettävissä myös muiden blood codejen kanssa. Pelin alussa valittavana on vain muutama blood code, mutta tarinan aikana uusia avautuu vino pino. Kokemuksen karttuessa pelaaja voi sekoittaa aktivoituja kykyjä, varusteita ja aseita mielensä ja pelityylinsä mukaan. Järjestelmä on teoriassa ihan hauska, mutta käytännössä se tuntui aika turhalta. Ainakin omalla kohdallani löysin mieleisen pelityylin heti pelin alussa, eikä minulla ollut mitään todellista syytä vaihtaa sitä joksikin muuksi. Olisin saattanut saada toiselta blood codelta jonkin pelityyliini sopivan kyvyn, mutta se olisi tarkoittanut, että minun olisi pitänyt pelata pitkiä aikoja blood codella, joka ei sopinut pelityyliini tai tuntunut hauskalta. Tykästyin pelin alussa hitaaseen mutta tehokkaaseen kahden käden miekkaan. Oma kokemukseni oli, että erikoiskyvyt merkitsivät paljon vähemmän kuin se, että tekisin miekallani maksimaalista vahinkoa. Avasin kyllä muutaman uuden erikoiskyvyn, mutta juuri siksi tajusin, kuinka hyödyttömiä ne lopulta olivat. Blood codeja on lukuisia erilaisia. Ne vaikuttavat paitsi hahmon statseihin myös käytössä oleviin erikoiskykyihin. Peli julkaistiin alun perin PlayStation 4:lle, joten sen ikä näkyy. Kaikesta huolimatta se on visuaalisesti varsin tyylikäs, ja tykkäsin myös sen äänimaisemasta. Ääninäyttely sen sijaan on puuduttavaa kuunneltavaa. Pelihahmot ovat hyvin animehenkisiä, ja tekijät taitavat tietää, mikä heidän kohdeyleisönsä on. Pelin naishahmot ovat melko vähäpukeisia ja isorintaisia. Code Veinillä on siinä mielessä jotain yhteistä Stellar Bladen kanssa. Vaikeustasoltaan peli tuntui soulslike-pelien joukossa aika helpolta. Maailmassa hortoilu ei tuottanut minulle oikein minkäänlaista haastetta, mutta pomoja joutui yrittämään useamman kerran. Niitä vain riivasi tietynlainen mielikuvituksettomuus ja tylsyys. Jokaisella pomolla oli yksi tai kaksi temppua, jotka tajutessaan ne oli kohtalaisen helppo voittaa. Pelaajan apuna on koko ajan toinen hahmo, jonka saa halutessaan hätisteltyä pois, jos kaipaa lisää vaikeustasoa. Pelin hahmoja katsoessa ei tarvitse miettiä, miksi peliä kutsutaan joskus Anime Dark Soulsiksi. Halusin tykätä Code Veinistä, mutta peli ei onnistunut voittamaan minua puolelleen. En vaan jaksanut välittää ylidramaattisesta ja angstin täytteisestä fantasiamaailmasta. Itselleni sen suurin ongelma oli aivan järkyttävän tylsä tarina ja tapa, jolla se kerrottiin. Tarina etenee eräänlaisten muistijälkien kautta. Ne ovat pieniä kenttiä, joissa ei ole vihollisia, ja pelaajan ainoa tehtävä on kävellä ennalta määrättyä polkua pitkin. Välillä liikkuminen estetään ja ääninäyttelijät esittävät tarinaa eteenpäin. Visuaalista tarinankerrontaa ei ole paikallaan seisovia kivipatsaita lukuun ottamatta. Sitten on taas käveltävä (usein ärsyttävän pitkään), kunnes tarinaa kerrotaan lisää. En tiedä kenen mielestä tämä oli hyvä idea, mutta toivottavasti hän ymmärtää edes hävetä. Jaksoin pelata peliä jonkin verran yli puolivälin, mutta sen jälkeen mielenkiinto yksinkertaisesti lopahti. Kyllästyminen meinasi tulla kylläkin jo paljon aikaisemmin, sillä pelin neljäs alue on jättimäinen, yksivärinen labyrintti, jossa jokainen silta, risteys ja rappukäytävä näyttää samalta. Sen pelaamisessa ei ollut mitään hauskaa. En jätä pelejä kovin usein kesken edes tylsistymisen takia, mutta toivelistalla on niin paljon pelattavaa, etten halunnut tuhlata Code Veiniin enempää aikaa. Se ei ole varsinaisesti huono, mutta minusta se on aika tylsä. Ehkä se sopii paremmin pelaajalle, joka tykkää tällaisesta fantasiasta ja kerrontatyylistä. Peli sai tämän vuoden alussa myös jatko-osan. Toivoa sopii, että se olisi kiinnostavampi kuin edeltäjänsä.