Elokuva-arvostelu: I Swear

I Swear on yksi viime vuosien parhaista elokuvista. Sitä ei kannata ohittaa!

Juoni

I Swear kertoo skottilaisen John Davidsonin elämäntarinan. Davidson saattaa olla monille tuttu, sillä hän on ollut yksi Touretten oireyhtymän näkyvimmistä henkilöistä.

Elokuva alkaa 80-luvulta Davidsonin ollessa 13-vuotias. Fiksulla ja urheilullisella nuorella miehellä on elämässään asiat kunnossa. Kaikki muuttuu, kun John alkaa tehdä nykiviä liikkeitä, joita hän ei kykene kontrolloimaan. Pian liikkeet muuttuvat aggressiivisemmiksi, ja John alkaa päästellä suustaan törkeyksiä ja sylkeä ihmisten päälle.

Sen enempää John kuin kukaan hänen ympärillään ei ymmärrä, mistä hänen käytöksensä johtuu. Varsin nopeasti John menettää kaikki ystävänsä ja lopulta myös hänen perheensä hajoaa kuorman alla. Teini-ikäinen John päätyy huuteluidensa takia toistuvasti väkivallan kohteeksi ja romahtaa lopulta sairauden alla niin, että yrittää itsemurhaa.

John asuu äitinsä luona aikuiseksi asti. Hänen oireensa on tunnistettu Touretten oireyhtymäksi. Arki on lähinnä yksinäistä sairauden kanssa kamppailua. Johnin äiti on vuosien jälkeen vähintään yhtä uupunut sairauteen kuin John itse ja häpeää edelleen poikansa huuteluita.

Davidsonin elämässä tapahtuu käänne, kun hän tutustuu entisen koulukaverinsa äitiin, Dottieen. Dottie on mielenterveyspotilaiden kanssa toiminut sairaanhoitaja, jolla on diagnosoitu syöpä. Hänellä on arvioitu olevan kuusi kuukautta elinaikaa.

Dottie on Johnin elämässä ensimmäinen ihminen, joka näkee hänessä muutakin kuin Touretten oireyhtymän. Dottie hyväksyy Johnin sellaisena kuin hän on ja muistuttaa toistuvasti, että hänen kotonaan Johnin ei tarvitse pyytää anteeksi asioita, joille hän ei mahda mitään.

Lopulta John päätyy muuttamaan Dottien ja hänen perheensä kotiin. Asiat näyttävät kääntyvän parempaan suuntaan, mutta John ei voi paeta sairauttaan. Tourette onnistuu kumoamaan jokaiseen onnistumiseen vähintään yhtä monella epäonnistumisella.

Traaginen, mutta hauska elämä

John Davidson on itse sanonut, että hänen elämänsä on hauska tragedia. Ohjaaja Kirk Jones on onnistunut tuomaan tämän toteamuksen valkokankaalle. Touretten syndrooma on sitä sairastaville ja heidän läheisilleen hirvittävä kokemus. Samaan aikaan siinä on jotain niin absurdia, että se naurattaa.

I Swear on melkoista tunteiden vuoristorataa. Aihe on raskas, ja synkimmillään elokuva on raastavaa katsottavaa ja pakottaa kyynelkanavat auki. Samaan aikaan se on aivan käsittämättömän hauska. Lisäksi elokuva on mielenkiintoisella tavalla jännittävä. Se onnistuu välittämään sen ahdistuksen, jota John kokee aina poistuessaan kotoaan. Jokainen arkinen tilanne ja kohtaaminen voi muuttua katastrofiksi väärin ajoitetun ticin takia. I Swear tekee sen kuitenkin lempeällä ja viihdyttävällä tavalla.

I Swearin hauskuus syntyy pitkälti Johnin persoonallisuudesta sekä muiden ihmisten reaktioista ticien aiheuttamiin möläytyksiin. Huumori nousee seuraavalle tasolle mahtavan skottiaksentin ansiosta.

Olipa kyse huumorista tai synkistelystä, ohjaaja onnistuu koko ajan pysymään hyvän maun rajoissa. Elokuvan huumori ei koskaan ole halventavaa eikä sen synkistely tarkoitushakuista repimistä. Se välittää aitoja tunteita hyvistä syistä.

Täydellisiä roolisuorituksia

Mikään tästä ei olisi mahdollista ilman pääosan esittäjää Robert Aramayoa. Hänen roolisuorituksensa on yksi parhaista, mitä olen nähnyt pitkään aikaan. Missään kohtaa elokuvaa minulle ei tullut oloa, että katson näyttelijää, joka esittää Tourettesta kärsivää ihmistä. Sen lisäksi, että hän onnistuu tuomaan Touretten hirveyden valkokankaalle, hän tekee sen skottiaksentilla ja lisää joukkoon oikean John Davidsonin maneereita.

Hän voitti suorituksestaan British Academy of Film Awardsin (BAFTA) parhaan miespääosan kategorian, ja palkinto meni oikealle henkilölle.

Elokuvassa on monia muitakin mieleenpainuvia roolisuorituksia. Omat suosikkini olivat Maxine Peaken esittämä Dottie sekä Peter Mullanin esittämä, kansalaistaloa pyörittävä Tommy. Heidän hahmonsa tuovat elokuvan muuten varsin synkkään maailmaan sen kaipaamaa valoa ja lämpöä.

Taustatyötä tehdessään Robert Aramayo tajusi varsin nopeasti, että Tourettessa pahinta eivät ole ticit, vaan se, kuinka ihmiset - ja John itse - reagoivat niihin. Hän ymmärsi, kuinka erilaiset tilanteet pahentavat oireita. Tästä johtuen elokuvassa on paljon improvisointia. Aramayo reagoi tilanteisiin ja luo ticejä, joihin muut näyttelijät joutuvat reagoimaan omalla improvisaatiollaan. Lopputulos on uskomattoman aidon tuntuinen, ja elokuvassa on lukuisia kohtauksia, jotka tuntuvat aidolta elämältä eivätkä käsikirjoitetulta tarinalta.

Hauskana yksityiskohtana elokuvassa on mukana ihmisiä, jotka sairastavat oikeasti Touretten oireyhtymää. Näistä näkyvin on Andrea Bissetin esittämä Lucy. Hänellä on elokuvassa vain pari kohtausta, mutta ne ovat elokuvan hauskimpia ja mieleenpainuvimpia. Robertin timanttinen roolisuoritus kiteytyy kohtauksessa, jossa John ja Lucy istuvat autossa ja ruokkivat toistensa ticejä. Voin vain kuvitella sen paineen, mikä Robertilla oli joutuessaan näyttelemään Touretten oireita sitä sairastavan henkilön vieressä ja reagoimaan Andrean ticeihin uskottavalla tavalla.

Kaiken kaikkiaan elokuvasta jäi itselleni fiilis, ettei siinä ollut yhtään huonoa roolisuoritusta.

Maailma tarvitsee empatiaa

Elokuvasta ei voi kirjoittaa ilman, että mainitsee sen välittämän sanoman.

I Swear on muistutus siitä, että maailma tarvitsee enemmän tietoa, ymmärrystä, välittämistä ja empatiaa. Vaikka Tourette tekee elämästä vaikean, John Davidsonin suurimmat vaikeudet tuntuivat syntyvän siitä, ettei tautia tunnettu eikä sitä tai sen oireita ymmärretty. Juuri tästä syystä hän päätyi toimimaan oireyhtymän äänitorvena ja sai työstään tunnustuksen kuningatar Elisabetilta. Elokuva on lempeä muistutus siitä, että hyviä ihmisiä on olemassa, vaikkei se siltä joka hetki tunnukaan.

Onkin hieman irvokasta, että samainen BAFTA-tapahtuma, jossa Robert Aramayo palkittiin, muuttui melkoiseksi paskamyrskyksi, koska itseään täynnä olevat Hollywood-tähdet loukkaantuivat katsomossa olleen Davidsonin möläytyksestä. Mies, joka yritti tuoda ymmärrystä ja tietoutta sairauteen, päätyi pyytelemään anteeksi omaa toimintaansa amerikkalaisilta kermaperseiltä. Joskus todellisuus kirjoittaa omat parodiansa.

I Swear meni kertaheitolla suosikkielokuvieni listalle. Se kertoo aidon ja vilpittömän tarinan, joka naurattaa ja itkettää, mutta muistaa joka hetki viihdyttää. Se opastaa ja opettaa, mutta ei paasaa. Se on tunteiden vuoristorata, joka päättyy tyydyttävällä tavalla helkkarin hyvään mieleen.

Elokuvan suomentajilla tulee olemaan mielenkiintoinen tehtävä!

Jos minulta kysytään, I Swear on yksi viime vuosien parhaita elokuvia. 10/10.