Jotta kirjoittaisin

Olen monessa mielessä akatemian outolintu, mutta ennen kaikkea olen auttamattoman antiikkinen. Luen paljon, innostun usein, mutta kirjoitan harvoin. Monesti ratkaistuani itseäni askarruttaneen ongelman päädyn tutkimaan muuta ilman sen suurempaa jälkeä osaamisestani kuin tietokoneen syövereihin tallennettu tiedosto, jonka nimi on usein hajatelmia. Kirjoitan en mistään, jotta kirjoittaisin. Tutkimisen lumo Maailma on loputtoman kiehtova. Päivittäin avaan aviisin tai kohtaan keskustelun, johon haluaisin osallistua ja josta haluaisin tietää enemmän. Syventyessäni kohtaamaani törmään ennemmin tai myöhemmin oikeuteen. Luen ihmetyksen vallassa laista, asetuksesta, sopimuksesta, yhteisymmärrysasiakirjasta tai standardista, jonka olemassaolosta olin autuaan tietämätön, mutta jonka nyt ymmärrän olevan keskeinen osa löytämäni kiehtovan ilmiön olemusta. Uppoudun, luen, pähkäilen ja viimein lopetan, kun katson löytäneeni ongelmaani ratkaisun – näkökulman, joka tuntuu omalta, jotta voin siirtyä uuden ihmetyksen pariin. Tämän toistuvan pähkäilyn lomassa huomaan oppivani paljon, mutta tietoni pidän tiiviisti vakan alla. Jollen kohtaa ketään kahvihuoneessa tai tiedekunnan käytävällä, ainoat joille jaan tietoni ovat lapseni. Heitä harvoin kiehtoo maailman yhä teknisemmäksi ja epämuodollisemmaksi käyvä sääntely, joten melko usein havahdun tutkimukseni yleisön koostuvan yhdestä ihmisestä: minusta. Asialla ei kaiketi olisi suurempaa merkitystä, jollei työni olisi tutkia ja jollei tutkimisen synonyymi nykyisin olisi laaja julkaiseminen. Jollet julkaise, et ole olemassa tutkijana. Samalla huomaan törmääväni uusiin julkaisuihin alani parhaissa julkaisuissa, jotka pohtivat samaa kysymystä ja tarjoavat samaa ratkaisua kuin johon itse olin päätynyt vuosia aiemmin yhdessä lukuisista hajatelmistani. Tiedän ilmeisesti riittävästi ollakseni tutkija, mutta koska itse en usko ajatuksiini kuin tuon häviävän hetken, kukaan ei koskaan saa tietää sitä. Kirjoittamisen kauhu Olen pitkään pohtinut syitä sille, miksi luovun ajatuksistani saavutettuani itseäni tyydyttävän ratkaisun. Olen huomannut pelkääväni sitä, ettei ajatteluni olekaan riittävän laadukasta tai perusteellista tullakseen julkaistuksi. Olen vakuuttunut siitä, etten osaa kirjoittaa. Kirjoitan aina vain vaikeampia ja vaikeampia lauseita, kunnes ne romahtavat oman painonsa alle. Syntyy teksti, jossa tutkimuksen lumon korvaa epäilyksen varjo. Selkeät virkkeet ja jouhevat kappaleet astuvat syrjään ja tekevät tilaa kiilalauseille ja skalaarisen implikatuurin häilyvimmille muodoille. Sanon itselleni asian olevan näin, kirjoitan joidenkin asioiden vallitessa eräiden asioiden, jotka on vaikea määritellä yksiselitteisesti, mahdollisesti viittaavan siihen suuntaan, että näiden eräiden asioiden alajoukko saattaisi olla näin. Pelkään omaa ääntäni, joten jätän kirjoittamatta. Tänne kirjoittamieni tekstien tarkoituksena on siksi olla vain hähmäinen kokoelma hajatelmia. Jos viestilläni on visio tai jos toimintaani ohjaa jokin manifesti, se olkoon se, ettei näillä teksteillä ole tarkoitusta. Ne alkavat ja päättyvät siihen, missä ajatukseni kulloinkin kulkee vailla pyrkimystä vakuuttaa lukijaansa väitteideni oikeellisuudesta tai vaikuttavuudesta. Josko niin muutkin saisivat lukea siitä, miten lumoava tutkimuksen kohden oikeus lopulta onkaan ja miten harvoin edes tiedämme, mitä oikeudella kulloinkin tarkoitamme. Juristille ominaisesti vastuu on lukijalla, caveat emptor. Mihinkään kirjoittamaani ei voi luottaa, mikään kirjoittamani ei oletettavasti ole totta, eikä yksikään havainnoistani oletettavasti kovinkaan oivaltava. #manifesti #kirjoittaminen