Peliarvostelu: Subnautica: Below Zero

Selailin peleikkarin arkistosta pelejä, joita en ollut koskaan pelannut. Sieltä silmiini hyppäsi vedenalaista seikkailua tarjoava Subnautica: Below Zero. Subnauticassa pelaaja saapuu meren ja jäälauttojen täyttämälle planeetalle selvittämään kuolleen siskonsa kohtaloa. En halua paljastaa tarinasta sen enempää, joten tyydyn vain mainitsemaan, että tarina on ainakin minusta Subnauticassa taka-alalla. Se on kovin heppoinen ja antaa lähinnä tekosyyn maailman tutkimiseen. Siinä on kuitenkin loppu, joka oli minusta ihan tyydyttävä. Lopputekstien rullatessa minulle jäi pelin tarinasta ihan kiva fiilis. En ole pelannut alkuperäistä Subnauticaa, joten kaikki oli minulle uutta. Peli ei turhaan pidellyt uutta pelaajaa kädestä, sillä välittömästi rysähdettyäni planeetalle minun oli löydettävä tieni mereen ja siellä sijaitsevaan pakokapseliin. Subnautica kuuluu niihin peleihin, jotka pudottavat sinut maailmaan ja sanovat: “Pidä hauskaa!” Peli ei varsinaisesti kerro mitä sinun on tehtävä. Pakokapselissa pystyt rakentamaan joitakin esineitä, mutta rakentaminen vaatii materiaaleja. Mistä materiaaleja saa? Se on jää sinun tehtäväksesi selvittää. Alussa on kuitenkin selvää, että sinun on pidettävä huolta siitä, ettet kuole nälkään ja janoon. Sukeltaminenkin on melkoista räpeltämistä, sillä vaatimattoman sukelluspuvun tankki riittää vain hyvin lyhyisiin sukelluksiin. Aika nopeasti pelin pariin päästyäni tajusin, että Subnautica muistutti monella tavalla No Man’s Skyta. Siinä missä No Man Sky on massiivinen avaruushiekkalaatikko, Subnautica: Below Zero on sen pikkusisko ja rajoittaa toiminnan yhdelle planeetalle. Tutkittavaa riittää silti tuntikausiksi. Pelin alussa kaikesta tuntuu olevan pulaa. Meri tuntuu valtavalta ja sen tutkiminen hitaalta. Peli tarjoaa kuitenkin koko ajan uutta tutkittavaa ja kehittävää. Mitä enemmän rakentelet itsellesi leluja, sitä helpommaksi elämä vesiplaneetalla muuttuu. Samalla mahdollisuudet meren tutkimiseen paranevat ja pääset tunkeutumaan yhä syvemmällä sijaitseviin luoliin. Pelin läpäisyn jälkeen oli hauska muistella ensimmäisiä tunteja, kun taistelin menemään pelkän maskin ja räpylöiden varassa. Pelin lopussa matkustin rakentamastani vedenalaisesta tukikohdasta toiseen pitkällä “vesirekalla”, jättimäisten leviathaneiden keskellä. Pelin alkupuoli painottuu vahvasti selviämiseen ja loppupuoli tutkimiseen. Visuaalisesti Subnautica on oikein kelvollinen. Se ei tarjoile tajunnanräjäyttävää silmäkarkkia, mutta se palvelee tarkoitustaan. Ison osan ajasta ollaan kuitenkin veden alla, eikä näkyvyyttä ole koskaan kovin kauas. Myös pinnalla sankat lumimyrskyt rajoittavat näkyvyyttä. Kaikki tämä sopii kuitenkin pelin maailmaan. Ympäröivä maailma on mukavan monipuolinen. Merialueet poikkeavat toisistaan selvästi, ja erilaisia kaloja ja muita otuksia on riittävästi, jotta meri tuntuu eläväiseltä. Vedenalaiset luolat tarjoavat pitkäksi aikaa tutkittavaa, ja mitä syvemmälle sukeltaa, sitä jännittävämpiä asioita luolista löytyy. Pelin musiikki ja äänimaailma on varsin minimalistinen, mutta istuu hyvin peliin. Ainut ääniin liittyvä ärsytys oli pelin alkuvaiheessa toistuvasti kuuluva varoitus vähäisestä ilmasta. Ilmaa on todella vähän ja tutkittavaa paljon, joten intialaisella aksentilla samaa lausetta hokeva naisääni kävi nopeasti aika vanhaksi. Onneksi se oli vain pelin alkuvaiheen riesa. Subnautican vahvuus on ikävä kyllä myös sen heikkous. Hengissä selviäminen, maailman tutkiminen, uuden tekniikan kehittäminen ja juonen kuljettaminen jaksoivat viihdyttää minua tuntikausia. Pelissä tulee kuitenkin kohta, jossa kaikki tarpeellinen on kehitetty, mutta sinulle ei ole hajuakaan, mitä sinun pitäisi tehdä tai minne sinun pitäisi mennä seuraavaksi. Siinä kohtaa oma innostukseni koki selvän inflaation. Kruisailin vaan ympäri merta ja koetin löytää paikkoja, joissa en ollut vielä käynyt. Se ei ollut kovin hauskaa, eikä etsintää auttanut se, että näkyvyys veden alla ja usein myös pinnalla on todella huono. Selkeitä maamerkkejä on nihkeästi, joten usein pelkän oman sijainnin tajuaminen on vaikeaa. Karttaa ei ole. Onneksi pelaaja voi sentään itse levitellä tutkapisteitä, jotka näkyvät HUDissa, olitpa missä päin merta tahansa. Kun päättömään hortoiluun yhdistää sen, ettei minulla ollut pulaa ilmasta, ruoasta, juomasta tai muistakaan materiaaleista, peli muuttui aika tylsäksi. Myös teknologian kehittyminen tapahtui ainakin omassa pelissäni oudoissa purskeissa. Alussa on pulaa vähän kaikesta, mutta yhdessä hetkessä sinulla onkin oma tukikohta, eikä pulaa oikein mistään. Tähän voi tietysti vaikuttaa myös se, kuinka hyvin ja missä järjestyksessä pelaaja onnistuu löytämään eri teknologiat. Pelissä, jonka nimi on Subnautica, on ärsyttävän paljon pinnan päällä tapahtuvaa hortoilua. Joka kerta kun jouduin sekoilemaan pintajäätiköllä, odotin vain sitä, että pääsisin takaisin mereen. Ne peliosuudet eivät vaan olleet minusta hauskoja, enkä tiedä, miksi niitä oli tuotu peliin niin paljon. Oman läpipeluun aikana peli kaatui kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla menetin seitsemän pelituntia, koska en muistanut, että pelissä ei ole käytännössä minkäänlaista automaattista tallennusta. Muista siis tallentaa riittävän usein! Muihin bugeihin en törmännyt. Jos Subnautica osaisi pitää selviämisen ja tutkimisen riemun loppuun asti, se olisi loistava peli. Loppupuolen tylsyys aiheutti kuitenkin sen, että se on minun silmissäni “ihan ok”. Missään tapauksessa se ei ole huono peli, mutta epämääräisyytensä takia se ei ole välttämättä kaikkia varten. Subnautica saa kyllä suositukseni, mutta mikäli haluat uppoutua avoimen maailman selviämis- ja seikkailupeliin, kokeile mieluummin No Man’s Skyta.